Mikko Kuustonen – popparin ajopäiväkirja

PELASTAVA ASKEL

Kuvittele tämä: käsittämätön jakso elämässäsi on ohitse ja olet selvinnyt terveenä, maailma on auki ja edessäsi autuas vapaus. Istut autoon ja lähdet matkaan.

Minne menet?

Kenet kohtaat?

Kuinka katsot maisemaa ja ihmisiä ympärilläsi?

Yksinkertainen ajatusleikki muistuttaa siitä, kuinka helposti unohdamme olla kiitollisia yksinkertaisista arjen hetkistä. Mielemme harhailee menneessä ja tulevassa mutta tarttumapinta tähän hetkeen on kateissa. Sen löytämistä kannattaa työstää varsinkin näinä aikoina, jolloin maailma ympärillämme on murroksessa.

Löysimme aikoinaan ystäväni kanssa omituisten mutkien kautta tien pieneen zen-luostariin Pohjois-Italiassa. Vuorien suojassa oli vaatimaton talo, jossa asui kaksi munkkia. Heistä toinen oli paikalla ja kutsui meidät yhteiseen harjoitukseen. Opettaja pyysi kuvittelemaan, että olemme astronautteja, joiden alus oli jäänyt kuukausiksi kiertoradalleen ja pitkän taistelun jälkeen pääsimme pelastautumaan takaisin maan pinnalle. Kävelimme hitaasti rinkiä paljain jaloin ja kuvittelimme, että jokainen askel on ensimmäinen kosketus maan pintaan. Vähitellen mielikuva asettui kehoon ja askelista tuli yhä painavampia. Kiitollisuus sai tilaa ja ajasta tuli merkityksellistä – ainakin hetkeksi.

Tämä omituinen tepastelutuokio on palannut mieleeni viime päivinä yhä uudestaan hiihtäessäni rinkiä villasukissa. Rytmistä tai askelten merkityksestä ei ole jälkeäkään vaan tyhjentyneet päivät täyttyvät haahuilusta ja ihmettelystä. Ilman pientä aseenteenmuutosta pääkopan ainoa kasetti on jumissa muutamassa viikossa.

Vuorokaudessa on 86.400 sekuntia. Niitä on mahdotonta säilöä pahan päivän varalle ja viisainta olisi tehdä hetkistä totta. Emme tarvitse guruja tai risti-istuntaa tämän oivaltamiseksi mutta ainakin itse koen harjoitteet tärkeiksi apuvälineiksi. Kehitysmaareissuillani havahduin yhä uudelleen siihen, kuinka eri tavoin ihmiset aikaansa suhtautuvat. Ainakin itse huomaan kaiken ajan vain täyttyvän ja jo liikennevaloissa on kaivettava puhelin esiin tyhjyyden täyttämiseksi. Siksi muistutan itseäni siitä, että minuuttiviisarin liikahtaessa aika ei karkaa käsistä vaan jokainen hetki on lahjaa ja aika lahjoista arvokkain. Tässä uudessa maailmanajassa pysähtyminen voi olla suurin läksymme.

Olen ajanut elämässäni pitkiä matkoja öisin. Varsinkin kesäöiden tyhjillä teillä on ainutlaatuinen tunnelma. Toisinaan matkasta syntyy leffamainen kokemus sopivilla reittivalinnoilla ja oikeilla biiseillä. Mielikuvitus on kykyä pysähtyä mielen kuviin ja sellaisenaan tärkeä voiman lähde.

Terveyttä ja levollisuutta armaat ihmiset.

Mikko Kuustonen



IHMISKOKEITA JA MIELENRAUHAA

Jos haluat käydä luontevaa keskustelua kannattaa lähteä ajelulle. Ihmiset puhuvat autossa toisin kuin pöydän ääressä, joten ei ole ihme, että maailmalla on tehty jo useita mielenkiintoisia TV-tuotantoja, joissa auto on toiminut studiona. Kyydissä on laulettu karaokea, puhuttu intohimoista tai oltu vain tien päällä. Road Movie on aina ollut kiehtova tarinan muoto.

Tein aikoinaan Kesäkuski tv-sarjan, jossa haastattelin vieraita mitä ihmeellisimmissä autoissa ja huomasin, että vaihtuvat maisemat ja liike synnyttivät levollisuutta ja luontevuutta. Kaupungeissa toki myös nopeita impulsseja ja loputtomia keskustelunaiheita. Projekti oli kuin autokäyttäytymisen laboratorio ja sellaisena erittäin innostava. Mukana ei ollut ulkopuolisia henkilöitä ja tuulilasiin rigatut kamerat unohtuivat nopeasti. Autossa jopa vaikeneminen on aktiivista, kun vaihtuva maisema täyttää mielen. Huomasin, että moni vieraista siirtyi hetkessä luovaan mielentilaan ja palasi muistoihin tai tarinoihin ilman johdatteluja. Auto ikään kuin perusteli syyn olla läsnä ja rauhoitti mielen.

Aamuruuhkassa tuskaillessa tämä sama rauha on yleensä tipotiessään ja kärryn täyttää silmitön raivo menetetystä kymmenestä minuutista. Konsepti ei siis ole aukoton koska olemme oikukkaita nisäkkäitä.

Tein myös radikaalimpia ihmiskokeita ja sovin kävelypalavereita Hietaniemen hautausmaalle. Toisinaan kumppani jumiutui totaalisesti mutta yleensä pysäyttävä ympäristö sai ajatukset olennaisen äärelle ja ideat polveilivat luontevasti.

Viimeisin testi tapahtui Kimpassa TV-sarjaa tehdessä: päädyimme puolisoni kanssa taltioimaan keskusteluja autossa. Toisinaan mukaan hyppäsi myös ohjelman vieraana ollut pariskunta. Jälleen huomasimme, että nämä osiot olivat äärimmäisen luontevia ja helppoja. Ehkä parisuhdekriisin keskellä olisi toimivaa todeta, että lähdetään ajelulle. Ainakin se olisi toimivampaa kuin ajaa toinen tien päälle.

Olen ollut koko aikuisen elämäni liikkeessä: keikkabusseissa, työmatkoilla ja hotelleissa. Tämä on varmasti luonut levottomuutta tai riippuvuutta jatkuviin muutoksiin. Sama asia on kuitenkin kirkastanut myös kodin merkitystä ja pysähtymisen välttämättömyyttä. Nykyisin tahti elämässä on onneksi hiukan rauhallisempi ja huomaan että yksinäinen ajomatka tuntuu jopa ylelliseltä. Voin valita hiljaisuuden ja sulkea puhelimen tai luukuttaa bluesinrytkettä auton täydeltä. Tunnustan myös toisinaan puhuvani autossa itsekseni. Tätä ei tarvitse enää hävetä edes liikennevaloissa koska omiaan höpisevä pappa näyttää naapuriauton ikkunasta vain tunnolliselta handsfreen käyttäjältä. Välillä treenaan pää punaisena biisejä ja huomaan, että raivokkaissa kohdissa vain vakionopeuden säädin pelastaa ylinopeuksilta. Lueskelin juuri uutisia Renaultin konseptiautosta ja totesin, että hetken kuluttua voin treenata tien päällä myös kitaransoittoa kun keinoäly istahtaa rattiin.

Me tarvitsemme pirstaleisessa ajassa keinoja mielen rauhoittamiseen ja tiedostavaan läsnäoloon. Mindfulness ja meditaatio synnyttävät aivoissamme tätä hyvää. Toisille riittävät kävelylenkit tai viipyminen rakkaiden harrastusten parissa. Oma mieleni ja kroppani tarvitsee liikuntaa ja pysähdyksiä oikeassa suhteessa. Parin lomapäivän palkinto on tylsistyminen, jonka jälkeen tulee tarve mennä uutta kohti. Lukitut mallit eivät kiehdo mieltäni vaan ajavat kyseenalaistamaan.

Puhun paljon tyyneydestä mutta löydän sitä liian harvoin. Tänään tyyneys asettui mieleen Länsiväylällä Paul Simon laulaessa ”Still Crazy After All These Years”.

Mikko Kuustonen



SININEN VIHKO

Valtatie 5 halkoi lapsuuteni kaivoskylän maisemaa. Muistoissani väylä oli kiihkeänä virtaava reitti maailman ääriin, eikä mikään tieosuus ei ole vaikuttanut elämääni niin kuin tämä. Jokin voima ajoi liikkeelle ja päädyin vuosikymmeniksi tien päälle. Seikkailut veivät keikkabusseissa kirkonkyliin,  maastoautoissa kehitysmaakyliin ja tv-tuotannoissa pallon ympäri. Huomaan nyt puoli vuosisataa myöhemmin olevani ihminen, joka voi liikkeessä paremmin kuin pysähtyneenä.

Pienet asiat jättävät toisinaan ison jäljen ja ohjaavat unelmiamme. Muistan kirkkaana miltä tuntui istua valtatien pientareella sininen ruutuvihko kourassa keräämässä rekisterinumeroita.

Kyllä, rekisterinumeroita!

Hektisesti kohiseva autovirta ei ehkä ollutkaan aivan muistojen tasolla, sillä lapsuuteni Suomessa körötteli reilut 200.000 autoa. Nyt teillämme vilisee yli 2,5 miljoonaa ajoneuvoa. Ei siis ihme, että ehdin kirjata kaikki rekisterinumerot rauhassa ylös. Toisinaan aika kävi jopa pitkäksi autoja odotellessa ja erityisen paljon otti päähän, jos sama kärry ilmestyi tutkaan liian usein. Liikuttavaksi tämän harrastuksen teki se, etten muista ikinä edes harkinneeni huijausta; rekisterinumeroiden keksiminenhän ei olisi vaatinut mahdottomia. Koulussa vihkoja vertailtiin ja ahkerat tähystäjät nauttivat ihailua.

Auto oli vielä 1960 luvulla ylellisyyttä. Kasvoin kuusilapsisessa työlaisperheessä eikä vanhemmillani ollut ikinä ajokorttia, saati sitten autoa. Ei heillä liioin ollut pakastimia tai pesukoneitakaan. Suurin tekninen harppaus lapsuuden kodissani oli sähkövatkaimen hankinta. Oma maailmani mullistui myöhemmin veljeni lahjoittaman kasettinauhurin myötä. Niinpä autot herättivät unelmia vapaudesta, voimasta tulevaisuudesta. Isäni hitsasi pakoputkia ja helmapeltejä muiden kärryihin. Muistan miltä autotalleilla tuoksui ja katselin haalaripukuisia automiehiä ihaillen. Nopeusmittareista osasin tarkistaa kuinka lujaa naapureiden menopelit kulkivat. Kun siskoni osti myöhemmin opintolainallaan laguuninsinisen ensiautonsa (rekisterinumero KYH-76) olin valmis muuttamaan kirjani keinonahkaiselle takapenkille.

Nyt saisin vihkon täyteen omien ajokkieni rekisterinumeroilla, mutta huomaankin täyttäväni ajopäiväkirjaa jonka keskiössä on kohtuullisuus. Olen saanut ajaa uskomattomilla autoilla maailman kauneimpia reittejä ja suuren osan elämästäni myös autuaan tietämättömänä ympäristöön kohdistuneesta taakasta. Kuulun sukupolveen, jossa pää on osattu työntää pensaaseen ja kasvatettu surutta kulutusta mukavuuden ehdoilla. Nyt maailma on toinen ja tällä ymmärryksellä reitit ja valinnat olisivat olleet tyystin erilaisia. Meillä on kääntyvät etupyörät, joten teen korjausliikkeitä läpi elämäni – se on ihmisen osa ja mahdollisuus. Auto on osa arkeani ja olen kiitollinen siitä, että viisaat insinöörit etsivät yhä taloudellisempia ja ympäristöystävällisempiä keinoja liikkua tarpeen vaatiessa. Seuraan suurin odotuksin tekniikan uusia vallankumouksia ja uskon niiden olevan osa parempaa huomista kulutuksen vähentämisen ohella.

Mikko Kuustonen
Seikkailija ja sekatyömies