Mikko Kuustonen – popparin ajopäiväkirja

Sininen vihko

Valtatie 5 halkoi lapsuuteni kaivoskylän maisemaa. Muistoissani väylä oli kiihkeänä virtaava reitti maailman ääriin, eikä mikään tieosuus ei ole vaikuttanut elämääni niin kuin tämä. Jokin voima ajoi liikkeelle ja päädyin vuosikymmeniksi tien päälle. Seikkailut veivät keikkabusseissa kirkonkyliin,  maastoautoissa kehitysmaakyliin ja tv-tuotannoissa pallon ympäri. Huomaan nyt puoli vuosisataa myöhemmin olevani ihminen, joka voi liikkeessä paremmin kuin pysähtyneenä.

Pienet asiat jättävät toisinaan ison jäljen ja ohjaavat unelmiamme. Muistan kirkkaana miltä tuntui istua valtatien pientareella sininen ruutuvihko kourassa keräämässä rekisterinumeroita.

Kyllä, rekisterinumeroita!

Hektisesti kohiseva autovirta ei ehkä ollutkaan aivan muistojen tasolla, sillä lapsuuteni Suomessa körötteli reilut 200.000 autoa. Nyt teillämme vilisee yli 2,5 miljoonaa ajoneuvoa. Ei siis ihme, että ehdin kirjata kaikki rekisterinumerot rauhassa ylös. Toisinaan aika kävi jopa pitkäksi autoja odotellessa ja erityisen paljon otti päähän, jos sama kärry ilmestyi tutkaan liian usein. Liikuttavaksi tämän harrastuksen teki se, etten muista ikinä edes harkinneeni huijausta; rekisterinumeroiden keksiminenhän ei olisi vaatinut mahdottomia. Koulussa vihkoja vertailtiin ja ahkerat tähystäjät nauttivat ihailua.

Auto oli vielä 1960 luvulla ylellisyyttä. Kasvoin kuusilapsisessa työlaisperheessä eikä vanhemmillani ollut ikinä ajokorttia, saati sitten autoa. Ei heillä liioin ollut pakastimia tai pesukoneitakaan. Suurin tekninen harppaus lapsuuden kodissani oli sähkövatkaimen hankinta. Oma maailmani mullistui myöhemmin veljeni lahjoittaman kasettinauhurin myötä. Niinpä autot herättivät unelmia vapaudesta, voimasta tulevaisuudesta. Isäni hitsasi pakoputkia ja helmapeltejä muiden kärryihin. Muistan miltä autotalleilla tuoksui ja katselin haalaripukuisia automiehiä ihaillen. Nopeusmittareista osasin tarkistaa kuinka lujaa naapureiden menopelit kulkivat. Kun siskoni osti myöhemmin opintolainallaan laguuninsinisen ensiautonsa (rekisterinumero KYH-76) olin valmis muuttamaan kirjani keinonahkaiselle takapenkille.

Nyt saisin vihkon täyteen omien ajokkieni rekisterinumeroilla, mutta huomaankin täyttäväni ajopäiväkirjaa jonka keskiössä on kohtuullisuus. Olen saanut ajaa uskomattomilla autoilla maailman kauneimpia reittejä ja suuren osan elämästäni myös autuaan tietämättömänä ympäristöön kohdistuneesta taakasta. Kuulun sukupolveen, jossa pää on osattu työntää pensaaseen ja kasvatettu surutta kulutusta mukavuuden ehdoilla. Nyt maailma on toinen ja tällä ymmärryksellä reitit ja valinnat olisivat olleet tyystin erilaisia. Meillä on kääntyvät etupyörät, joten teen korjausliikkeitä läpi elämäni – se on ihmisen osa ja mahdollisuus. Auto on osa arkeani ja olen kiitollinen siitä, että viisaat insinöörit etsivät yhä taloudellisempia ja ympäristöystävällisempiä keinoja liikkua tarpeen vaatiessa. Seuraan suurin odotuksin tekniikan uusia vallankumouksia ja uskon niiden olevan osa parempaa huomista kulutuksen vähentämisen ohella.

Mikko Kuustonen
Seikkailija ja sekatyömies